erOksesta

 

Kreikan sana eros merkitsee ’halua’, ’puutetta’, ’kaipuuta sitä kohtaan, mikä puuttuu’. Rakastaja haluaa sitä, mitä hänellä ei ole. Hänen on määritelmällisesti mahdotonta saada sitä, mitä hän haluaa, jos se hänen sen saatuaan muuttuu joksikin, mitä häneltä ei enää puutu. (Carson 2022, 20.)

 

Esityksemme ajatteleminen alkoi Anne Carsonin kirjan Eros, katkeransuloinen lukemisesta. Runoilija ja antiikintutkija Carson kirjoittaa, että eros tarkoittaa puuttumista. Eros on sen haluamista, mikä ei ole läsnä. Etäisyyden ylitse kurkottaminen on eroottisen halun edellytys ja liikuttaja. Eros on katkeransuloista, siihen liittyy aina paradoksi tai ambivalenssi, nyt, ‘ei-vielä’, ja vielä. 

 

Carsonin teksti on saanut meidät ajattelemaan erosta tanssissa ja musiikissa kurkotuksina ja hellityksinä, jännitteen rakentumisina ja niiden purkautumisina. Eros on kurottautumista myös tanssin ja musiikin välillä, siinä miten olemme yhdessä tällä näyttämöllä. Se on - - kurottautumista vielä tuntematonta merkitystä kohti. Tämä on ele, joka ei koskaan aivan yllä perille, katkeransuloinen (Carson 2022, 178).

 

TaNssista 

 

Tämän esityksen tanssi on käsien ojentumisissa ja jalkojen askelluksissa. Se on katseessa, joka hakeutuu silmiisi. Ilma välillämme tihentyy, värisee, piirtyy esiin. 

 

Tanssi kurkottaa kohti, viipyilee jännitteen äärellä. Sen aika on ‘ei-vielä’, ja vielä, uudestaan, vielä vähän aikaa, melkein. Tanssi kuulee rakkaussäkeiden laulamisen ihanuuden; se kuuntelee musiikin avaamia kokemuksellisia tiloja ja vyöryy musiikin suuntien mukaan vähäeleisesti, mutta syvästi tuntien ja jatkuvasti ihmetellen.

 

Tanssi on myös siinä, miten sormet painautuvat soittimen kieltä vasten ja miten lauluäänet virtaavat suusta, läpi välillämme olevan ilman, kohti avaran tilan reunoja, aiheuttaen järistyksiä ja jääden kaipaamaan, vielä uudestaan, vielä vähän aikaa ja vielä kerran. 

 

Tanssi, joka ei ole juuri mitään ja samaan aikaan se on niin paljon ja niin montaa. 

 

Runo ajelehtii meitä kohti teatterin näyttämöltä. Mutta meillä ei ole käsiohjelmaa. Anonyymit näyttelijät käväisevät kukin vuorollaan huomion keskipisteenä. Tapahtumilla ei ole paikkaa. - -  - Tämä ei ole runo kolmesta henkilöstä yksilöinä, vaan geometrisesta kuviosta, jonka heidän havaintonsa toisistaan muodostavat, ja aukoista näissä havainnoissa. Kyseessä on kuva etäisyyksistä heidän välillään (Carson 2022, 24–25).

 

Musiikista

 

Esityksemme musiikkikokonaisuus sisältää enimmäkseen Venetsiassa 1600-luvun puolivälin tienoilla julkaistua musiikkia. Esityksen musiikki on valikoitunut aistillisuuden, kurkottamisen ja pitkittymisen havaitsemisella. Kaikkien laulukappaleidemme tekstit puhuvat eroksesta.  Kuuntelemme sävelsuhteiden välille syntyviä jännitteitä, johtosävelten ja dissonanssien myötä rakentuvia odotuksia sekä halua purkautua lepäävälle harmonialle. Usein jännitteiden rakentuminen pitkittyy, kadenssia odotutetaan. Näin eros soi katkeransuloisesti ja kurottavasti. 

 

1600-luvun alun Italiassa kehittyneessä musiikissa oltiin kiinnostuneita lauletusta runoudesta ja musiikin kyvystä vaikuttaa kuulijaan sisäelimiä myöten. Laulut sävellettiin runous edellä: sävelet ja rytmitykset kietoutuivat yhteen runon sisällön kanssa, ja yhdessä niillä oli suuri ihmiskehoa ja mieltä liikuttava voima. Laulutekstien aiheissa toistui kaipaava rakkaus, aistillinen haluaminen.

 

Musiikkikokonaisuus on valikoitunut Barbara Strozzin sävellysten ympärille. Strozzi julkaisi 8 opusta laulumusiikkia vuosina 1644–1664, josta suuren osan hän todennäköisesti lauloi itse venetsialaisen accademian kulturelleissa illanvietoissa. Strozzin laaja tuotanto on poikkeuksellista paitsi siksi, että sukupuolensa vuoksi hänen ammatillinen toimintansa ei ollut 1600-luvun yhteiskunnassa ongelmatonta, myös erokseen liittyvän musiikillisen ja sanallisen kuvastonsa tiheyden takia. 

 

Strozzin lauluihin on tallentunut laulamisen aistillisuuden tunnistaminen. Hänen säveltämissään runoissa toistuu ajatus siitä, että musiikki on osallisena eroottisessa haluamisessa ja sen purkautumisessa. Rakkauden tuskat saavat sydämen puristumaan kasaan, jolloin hoidoksi käy laulaminen tai itkeminen. Ne purkavat kehoon pakkautuneita höyryjä ja nesteitä. Lauluteksteissä kuolema (morte) toimii usein metaforana orgasmille. Molemmat ymmärrettiin elonhenkien purkautumisena ulos kehosta. Strozzin, kuten muidenkin esityksemme säveltäjien musiikissa eros on laulamisen ja musisoimisen fysiologiaa. Soittimen koskettaminen tai virtaus äänihuulten läpi tuottavat värähtelevää ilmaa, joka liikkuu tilassa, tavoittaa kuulijan, läpäisee hänen kehonsa ja liikuttaa sen sisäosia.  

 

Strozzin lisäksi esityksessämme soi Giovanni Felice Sancesin, Marco da Gaglianon, Biagio Marinin, Dario Castellon, Claudio Monteverdin ja Tarquinio Merulan musiikkia. 1600-luvun musiikin notaatio on viitteellistä. Ajoittain yksi kirjoitettu bassolinja saa antaa soitettavaa kahdeksalle soittajalle. Tämän musiikin lähestyminen on siis paljolti sovitustyötä. Etsimme kappaleisiin sointia, joka kurkottaa sitä kohti, miltä eros tässä esityksessä kuulostaa, miltä se tuntuu ja miten se tanssittaa. 

 

Sapfo oli ensimmäinen, joka kutsui erosta ”katkeransuloiseksi”. Kukaan, joka on joskus ollut rakastunut, ei väitä hänelle vastaan (Carson 2022, 13).

 

-- ehkä minua kutsutaan uudeksi Sapfoksi (Barbara Strozzi 1644).

​

Marianna Henriksson & Anna Mustonen 29.9.2022

 

Lainaukset: 

Anne Carson: Eros, katkeransuloinen (Eros the Bittersweet 1986, suom. Tommi Nuopponen ja Aki Salmela, Poesia 2022)